Arvoimme kahden vaihtoehtoisen suunnan välillä; länteen vai itään. Lännessä vaihtoehtona Khok Sokin kansallispuisto ja idässä Koh Tao. Lopulta päädyimme Koh Taoon, jonne oli suhteellisen helppo siirtyä Chumphonista vesiteitse. Varasimme siis katamaraanimatkan. Matkaa satamaan kertyi autolla vajaan tunnin verran. Koska tiet pienenivät ja maisema muuttui viidakkoisemmaksi, mitä pidemmälle etenimme, arvelin sataman olevan todella pieni. Sitä se ehkä olikin, mutta sinne mahtuva väkimäärä oli iso. Onneksi olimme hyvissä ajoin paikalla ja ehdimme hoitaa lippuasiat ja ostaa syötävää ja juotavaa, sillä pian koko paikka oli aivan täynnä saapuvia ja lähteviä ihmisiä kantamuksineen. Ikähaitari oli vauvasta vaariin.

Itsehän hieman jännitin vesimatkaa, sillä aina laivareissut eivät ole sujuneet ilman pahoinvointia. Näin jopa painajaisia edellisenä yönä asiasta. Onneksi alus näytti melko kookkaalta, joten ihan hurjaa keikutusta ei ehkä olisi luvassa. Toki reppumies oli sitä mieltä, että olemme menossa pikaveneellä tmv. Koh Taolle ja laiturissa oleva katamaraani ei ole meidän kyytimme. Näitä kommunikointivaikeuksia aina välillä tulee arjessa…

Mahduimme istumaan yläkannelle muovituoleille aivan laivan etuosaan, joten horisonttinäkymä säilyi hyvin. Myös tuuli kävi hyvin ja tuntui välillä, että kasvot irtoavat. Onneksi oli pilvisempi päivä emmekä paistuneet kannelle. Parin tunnin matka taittui itse asiassa yllättävän nopeasti. Keinuntaa kyllä oli, mutta mitään huonoa oloa ei onneksi tullut.

Koh Taon rantavesi oli täynnä erikokoisia veneitä ja satama täynnä ihmisiä. Saimme kuitenkin kätevästi kyydin hotellille parin kilometrin päähän. Wind Beach Resort oli lähellä rantaa ja kaikin puolin viihtyisä. Vaikka hotelli jäi vilkkaan ja meluisan Sairee Roadin ja iltaisin äänekkään rannan väliin, ei meluisuus haitannut – korvatulpathan on keksitty. Koh Tao on pieni saari ja turistien tähän aikaan täyttämä, joten satama ja lähialueet ovat luonnollisesti täynnä väkeä. Mutta kun lähdimme skootterilla etsimään näköalapaikkoja ja kiertämään saarta, oli huomattavasti rauhallisempaa. Mitä vaikeakulkuisempi paikka, sitä vähemmän kanssakulkijoita. Ensimmäisellä näköalapaikalla, jota ei taida löytyä edes GoogleMapsista, oli yksi saksalainen mies meidän lisäksemme. Tämä ei ollut ihan perinteinen turistikohde vaan enemmänkin tuli mieleen vanhan hippikommuunin viimeinen jäljellejäänyt, omia polkujaan kulkeva kaveri. Mies huikkaili meille iloisesti jo kaukaa enkä saanut selvää puolestakaan puheesta. Toki hän osasi kysyä mistä tulemme. Koira nuokkui hihnassa, aika oli pysähtynyt ja riippumatto huojui hiljaa tuulessa. Jonkinlainen yhdistelmä kotia ja turistipalveluja. Mies lähti aika pian skootterillaan jonnekin ja huikkasi ottamaan juomia ja jättämään tippiä. Kaikki rakenteet oli käsin nikkaroitu ja näköalapaikka muistutti puumajan ja terassin yhdistelmää. Heti mietin miten hyvin netti mahtaa toimia ja voisiko tänne perustaa etätyöpisteen 😊

Jatkoimme vielä matkaa eteenpäin pitkin kiemuraisia ja paikoin todella huonokuntoisia polkuja – tiestä ei aina voinut puhua. Ensimmäinen haaverikin saatiin aikaiseksi, kun tienreunan oksa osui kuskin jalkapöytään ja sai aikaan nirhauman. Seuraavaksi päädyimme Grape View Pointille. Täältä löytyi kahvila ja wc ja tietysti aivan upeat näkymät alas Koh Taon länsipuolelle. Papaijasmoothien jälkeen olimme jo lähdössä jatkamaan matkaa, kun sadekuuro muutti suunnitelmia. Näköalapaikan matot ja tyynyt kasattiin nopeasti katoksen alle sateelta suojaan ja minä tilasin kahvin. Tässä kohtaa saimme myös uutta seuraa, kun kahvilan toinen koira, selkeästi vielä nuori, varovasti asteli tutustumaan vieraisiin. Kaikista ihmisistä hän valitsi reppumiehen vieruspaikan pöydän alta turvakseen, kun kahvilaväen komento kävi poistua paikalta.

Metsäpolut olivat paikoin sateen jälkeen entistäkin hurjemmassa kunnossa ja muutaman kerran hyppäsin kävelemään, kun en uskaltanut istua kyydissä. Luottoa oli kyllä kuskiin, mutta ei vetiseen mutaliejuun. Mutta niin vain pääsimme takaisin päällystetylle tielle. Olin tässä kohtaa aika onnellinen. Jatkoimme päällystetyillä teillä vielä jonkun aikaa ja päädyimme saaren eteläosaan Chalok Baan Kao Beachille. Parkkeerasimme skootterin ja etsiydyimme rantaan, joka olikin tosi kiva. Rantaravintolassa oli leppoisa tunnelma ja patjoilla istuessa thaiannokset ja tuoreet kookokset maistuivat erityisen hyviltä. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Saimme kuitenkin kunnon sateen niskaamme, kun lähdimme ajamaan takaisinpäin hotellille. Palautimme skootterin vettä valuvina ja puikkelehdimme sadetta pitävien ihmisten seassa hotellille. En tiedä olivatko omat lihakseni jopa jännittyneemmät kuin reppumiehen, vaikka en ajanut itse metriäkään, mutta illalla viereisen hierontapaikan Coconut oil -hieronta tuntui tulevan tarpeeseen.